Uusi elämäkerta tutkii todellista skottilaista kirurgiä, joka inspiroi Sherlock Holmesia

Kuva: Ars Technica · Lähde

Lääketieteen historioitsija Lindsey Fitzharris paljastaa Joseph Bellin elämän, jonka diagnostiset menetelmät innoittivat Conan Doylen Sherlock Holmesia, kirjassaan Sleuth-Hound.

Sherlock Holmes, ikoninen fiktiivinen etsivä, jonka loi Sir Arthur Conan Doyle, sai innoituksensa todellisesta henkilöstä: Joseph Bellistä, tunnetusta Edinburghin yliopiston kirurgista. Tämä yhteys on uuden elämäkerran Sleuth-Hound: The Case of the Real Sherlock Holmes ydin, jonka on kirjoittanut lääketieteen historioitsija Lindsey Fitzharris. Fitzharris, joka tunnetaan helposti lähestyttävistä lääketieteen historiastaan, tutkii Bellin uraauurtavaa forensista työtä ja monisyistä persoonallisuutta, ylittäen pelkän roolin Doyle'n etsivän innoittajana.

Bell oli kuuluisa poikkeuksellisista havainnointitaidoistaan, diagnosoimalla potilaita tarkastelemalla hienovaraisia fyysisiä merkkejä, kuten kovettumia, tahroja tai jopa saven tyyppiä heidän saappaissaan. Nämä taidot heijastavat Sherlock Holmesille kuuluvia deduktiivisia menetelmiä. Silti Fitzharris korostaa Bellin empaattista luonnetta ja omistautumista perheelleen, piirteitä, joita fiktiiviseltä Holmesilta puuttuu. Esimerkiksi Bell kasvatti yksin kolme lasta vaimonsa kuoltua synnytyksessä, mikä paljastaa henkilökohtaista syvyyttä, jota kirjallinen etsivä ei näyttänyt.

Fitzharris nostaa myös esiin Bellin yhteistyön Henry Duncan Littlejohnin kanssa, poliisikirurgin, joka oli pioneerina forensiikan tekniikoissa kuten sormenjälkitutkimuksessa ja oikeussalifotografiassa. Yhdessä he tutkivat 1800-luvun merkittäviä skotlantilaisia murhatapauksia, kuten niin sanottua baby farming -ilmiötä, jossa köyhät äidit jättivät lapsensa hoitajille, jotka joskus murhasivat vauvansa, sekä Lizzie Chantrellen mystisen kuoleman, joka liittyi opiumimyrkytykseen. Nämä tapaukset havainnollistavat forensiikan synkkiä alkujuuria, joissa uhreiksi joutuneiden ruumiit loivat perustan alkuperäiselle tutkivalle tieteelle.

Kirja hyödyntää uutta pääsyä Bellin yli vuosisadan lukittuna pidettyyn päiväkirjaan sekä yksityiskohtaisiin oikeudenkäyntipöytäkirjoihin ja aikalaisten kirjeisiin. Fitzharris tutkii yhteyttä Bellin todellisen työn ja Conan Doylen kirjallisen luomuksen välillä, pohtien, olisiko Holmes saanut sellaisen muodon kuin sai, jos Doyle olisi tuntenut Bellin muualla kuin hänen kliinisessä loistossaan.

Sleuth-Hound on kirjoitettu siten, että se on helposti lähestyttävä lukijoille, jotka eivät tunne Sherlock Holmesin tarustoja tai lääketieteen historiaa, tarjoten kertomuksen, joka yhdistää historiallisen oikeuslääketieteen nykyaikaisiin lääketieteellisiin edistysaskeliin. Fitzharris, joka on voittanut syövän, ilmaisee optimismia lääketieteen kehityksestä, varoittaen samalla itsevarmuuden aiheuttamasta laiminlyönnistä, jota ilmentää viimeaikainen rokotuskattavuuden lasku. Hänen työnsä muistuttaa lukijoita siitä, että menneisyyden ymmärtäminen voi parantaa tämän päivän lääketieteen mahdollisuuksien arvostusta.

Sleuth-Houndin kautta Lindsey Fitzharris maalaa yksityiskohtaisen kuvan Joseph Bellistä – ei pelkästään fiktiivisen etsivän esikuvana, vaan uraauurtavana henkilönä, jonka oikeuslääketieteelliset oivallukset vaikuttivat merkittävästi lääketieteen ja lain risteykseen viktoriaanisessa Skotlannissa.